Kaikki sanovat Annie Leibovitz. Myös Keef sanoo Annie Leibovitz. Nainen katoaa, mutta ei vielä. Sitä ennen kello lyö hotellin aulassa. Mies ruudullisessa takissa, oikeassa poskessa syvä, puolikaaren muotoinen arpi. Oletko sattunut lukemaan rakkaus-nimisestä asiasta, nuori nainen kysyy. Huoneeseen tullut nainen panee hatun päähänsä ja alkaa riisua pukuaan. Miesten hiukset pitkin päätä. Smokkiin pukeutunut viiksekäs mies lespaa. Ihmiset ovat kuin onnellisia lapsia, vanha nainen sanoo. Mies valittaa, että lehdessä kirjoitetaan vain baseballista. Nainen kirjoittaa junan ikkunaan nimen Froy, ei Freud. Baskeripäinen mies näyttää pikkupojalle taikatemppua. Nainen katoaa.

Paikan nimi on Legenda. Peilissä on kiinni muistilappu. Postilaatikosta pursuaa nuotteja. Tuo mies sanoo kaiken samalla tavalla, kaikki painaa yhtä paljon. Tuo oli kirjoituskoneen ääni, tuo biljardipallon. Mies puhuu itsestään tai oikeastaan rakkaudesta. Mies suutelee, pitää käsiään naisen poskilla. Nainen on surkean näköinen. Nainen tekee salaattia, juo otsa rypyssä sinisestä kupista.

Olut maksaa kolme euroa. Naisen ajatukset ovat muualla. Pipopäinen mies retuuttaa naisen ulos ravintolasta. On puhe taksista. Joka asia samalla painolla. Tämä taivas on vaaleanpunainen. Painon mukaan se on vaalean punainen. Kissa ei sano mitään, mutta nainen ymmärtää. Tuo on sitten käheä. Perheenisä latoo seteleitä kaappiin. Joka juttu yhtä merkitsevästi. Ei mitään eroja.

Jotain ihme valopalloja. Nina soittaa. Miestä hävettää. Asunnon ovi on auki. Miksi takki on vihreä, jos siihen kiinnittää huomiota? Naiselta menee taju. Jotain ihme valopalloja. Maailma seinällä. Jotain ihme valopalloja.