Teidän kaltaisenne kirjailija on vahvassa asemassa rohkaisemaan ihmisiä kuuntelemaan rönsyjäni. Saaduilla voitoilla oli kova hinta. Siihen sekoittui tunne, etten koskaan haluaisi itse kokea samaa. Sotilaita ruokapöydän ääressä. Sitten lapset toivat kurpitsoita. He sanoivat ääneen, miten asia oli. Nyt oli jo kelirikko. Tavoite päästä Moskovaan kirkkaana mielessä. Yöt olivat pahimpia. Aika mateli. Täit vilkastuivat lämmössä. Oli hiirenhiljaista. Oliko joulu vielä olemassa vai oliko se harhaa, johon yhä uskoimme.

Päämäärä oli lähellä, mutta kuitenkin tavoittamattomissa. Siihen me jäimme, lumiselle lakeudelle. Totta kai se pani miettimään. Hävetti mennä parturiin. Häviö oli vain ajan kysymys. Niin se vain oli.

Kenraali, joka kantoi karbiinia kuin rivisotilas, eikä tehnyt eroa postinkantajan ja kreivin välillä. Kunnes mitään ei ollut jäljellä. Mutta siinä oli myös vaaransa. Yksitoista päivää, ja sitten hän oli poissa. Seinällä pysähtynyt maalaismaisema. Katossa lamppu ilman varjostinta. Kirjoituskoneen ääni. Se oli ennen kuulumatonta. Se ei saanut olla totta.

Loppu oli tullut. Totta puhuen en ajatellut mitään. Halusin vain jäädä henkiin. Siitä näkee unia.

Iso, epämääräisen muotoinen sali, siellä täällä vuoteita ja kerrossänkyjä. Mies raapii päätään. Toinen lausuu sanoja, sanoja, sanoja. Oi muista mua rukouksissain ja anna vitonen. Katossa öljylamppu vinossa. Ryysyjä, niiden alla ihmisiä. Jakkara. Miehen päässä ruttuinen huopahattu. Parempi jos palkitset hyvyyteni jo täällä, mies sanoo. Lippalakki ja parta, molemmat venäläistä mallia. Nenä ruttuisessa naamassa. Nuori mustakulmainen mies kuviollisessa paidassa. Varrelliset saappaat. Vanha parrakas mies lämmittelee viluisia käsiään. Nähtävästi lähtö edessä.

Elävät ilman kunniaa ja omaatuntoa, eikä kirppu ole kirppua kummempi. Seiniin on matkaa, mutta ei sen väliä, niissä ei ole mitään katsomista. Naru vyönä miehellä, joka on palo. Onko hän ollut paroni? Ihmisinä synnytään, ihmisinä kuollaan, kiertolaiset taivaan avaruudessa. Kyllä meidän kelpaa. Herramaisuus on kuin isorokko: ihminen paranee, arvet jäävät.

Nuori mies ja haitari, risaisissa housuissa. Naisia kukin. Ruttuinen peltimuki.

Elämä tekee pedoksi, nainen sanoo. Olen liikaa täällä.

Poliisilla kaksirivinen tumma päällystakki, isokokoinen vyönsolki, parta molemmin puolin poskia. Huiviin kääriytynyt nainen ristii itsensä. Pitelee seinistä kiinni ja voihkii. Siksi olen tullut pehmeäksi.

Läiskitään korttia ajan täyttämiseksi. Olisiko kaikki murheet koottu tähän maailmaan? Muisti mainio. Ala vaan valmistaa itseäsi. Seiniin on pitkä matka, ei niissä ole katsomista. Nainen sairas, kuolema lempeä meille kaikille. Apinoilla vain tunnearvoa. Nolottaa tehdä tätä sinun nähtesi.

Saat puhua minuutin, sitten et enää puhu. Kysy, johtuiko se apinoista.

Pudotan avaimeni, mies kengissä ruohikolla. Hedelmät halkeavat. Tapan sinut kaikilla tavoilla. Tulee nälkä, monta monituista vuotta myöhemmin silmästä menee näkö. Kaunis pitsiverho. En halua vaihtaa puheenaihetta, kaikkea mitä oli, tumma nainen punavalkean mekon alla. Muovipussi päähän, osaan pidätellä henkeäni pitkän aikaa. Tuo tuossa on rinta, aika pieni, sopiva. Pöydällä televisio, jossa on kummalliset raamit. Huulet, jota katselisi, luojan polvet. Apinat kultaa, palkkio kolmeen osaan, laupias Jumala.

Maan päällä jossain löytyy totuuden maa. Sen täytyy löytyä.

Lurjus sinä olet etkä mikään oppinut. Kaikkea sitä keksitään. Ovat perustaneet uuden uskonnon, ja menen katsomaan sitä. Olen avun tarpeessa. Olen varas, varkaan poika, myrkkyinen matelija. Se nähdään. Tikkaat jonnekin, mitä ei näe.

Täytyy asettua paikalleen ja rukoilla maailman syntien tähden. En minä ole sinua tyhmempi. Koetan olla ihmisiksi. Miten kaunis harmaa on. Hölynpölyä valehtelet. On hauska saada ihmiset hyvälle tuulelle. Älä kysele enempää.

Mitä mietit sinä, joka elät koiraa kehnommin? Pillini on tässä. Hiljaa, nyt minä puhun. Kajahtaa komealta. Kamelilla ei ole korvia ollenkaan, se kuulee sieraimillaan. Jollei ole käsiä, ei ole ihmistäkään. On siis totta, että kalatkin juovat vettä.