Sinipukuinen nainen kohottaa kätensä ja katoaa pimeään. Haihdu, yö! Tähdet, himmetkää! Itse itsensä laululla järkyttänyt ihminen. Näin sinut, ja maailma katosi.

Pieni sininen posliinilintu, jota nainen pitelee. Mies puhuu liikuttamatta huuliaan. Sen tunteista ei saa selvää. Mies, housut kintuissa, ei saa radiota sammutetuksi. Huone on täynnä kanoja. Nyt on ihan pimeää. Väittävät, että television musta on harmaata.

Musiikkia alkaa tulla. Se loppuu lyhyeen, alkaakseen pian uudestaan. Ja loppuu taas. Nyt puhutaan. Puhetta lähellä ja puhetta kaukana. Joku puree alahuultaan. Auton takaikkunasta näkyy öistä kaupunkia. Veikkaisin Los Angelesia. Jep. Kiinalainen kaupunki. Tuttu ääni, tuttu puheen ääni, tutun puheen ääni. Tähtiä. Valoja, jotka näyttävät tähdiltä. Miehen tie. Valo hohtaa rakennuksen metallipinnasta. Mies katsoo silmälasiensa takaa hämmästyneen näköisenä. No niin, katsotaan. Patarummut. Lattialla roskia tai pudonneita lehtiä. Mies puhuu käsillään. Helikopteri ja kuu. Ihmisten takaraivot. Rakennus, joka ei ole paikallaan. Unelma, jonka läpi voi kävellä. Kuunnella metallia. Rakennus ja sen heijastus vedessä, liikkuva kuva. Tässä välissä lasi. Luokkakuva, jossa pojan vieressä seisovan tytön nimi on Saarikoski. Lauri on taatusti jossain. Huojuvat kaislat talvimaisemassa. Osaan ajatella, miltä ne tuntuvat, miltä ne kuulostavat. Lasin takana sade. Miten paljon lasia, jotta näkisimme! Musiikkia sormista. Valojen eli valopisteiden matto.